Teoriaa ja käytäntöä käsillä päällä sydämellä ja rennolla asenteella

Utopiastani on tulossa totta!

4.5.2017 - Kirjoittanut

Vuonna 1995 eräänä kevätpäivänä kuljin Rauman kampuksella pihan poikki melkein hyppien, onnesta sekaisin. Väitöskirjani, jota olin työstänyt viitisentoista vuotta, oli juuri tullut painosta ja jaettu kollegoilleni! Vastaan sattui kävelemään työkaveri, saman alan (eri sukupuolen) edustaja. Hän pysähtyi juttelemaan, ja innoissani odotin onnitteluja.

”Olet sinä, Seija, sellainen utopisti”, sanoi hän. Muutaman sekunnin hämmennyksen jälkeen tunsin ymmärtäväni häntä. Siltähän se varmaan tuntui monesta käsityön tekijästä, opettajasta ja tutkijasta, joka tekstiäni vähän jaksoi lukea. Sanoin: ”Utopisti, se varmaan olenkin, ja ylpeä siitä.” Yhtäkkiä tajusin, kuinka onnellista oli, että tuo asia tuli ilmi vasta nyt. Jos olisin hoksannut sen aiemmin, olisi koko homma saatttanut jäädä kesken. Mutta nyt tiesin vain, että olinpas ollut rohkea! Monet uudet asiat ovat ennen toteutumistaan olleet jonkun utopioita, haaveita ja pilvilinnoja.

Mikä se siinä tutkimuksessa sitten niin utopistista on? En vieläkään tiedä, mitä minua utopistina pitänyt kollega silloin tarkoitti, mutta itsekseni asiaa pohtiessani olen tullut siihen päätelmään, että utopistista tutkimuksessani ovat tulokset, jotka ovat tiivistettynä luvussa 5.7 (s. 66 – 68 / 1995; s. 61 – 63 / 1998 2. painos). Siinä on käsityön käsitteen merkityssiusällön elementit. Niitä on kuusi kappaletta, joista erityisesti neljäs:

käsityön luonne kokonaisena ja olemisen sallivana tekemisenä

oli silloin varsin utopistiselta tuntuva. Ei ehkä niinkään se kokonainen tekeminen, mutta se olemisen salliva tekeminen.

Mikä ihmeen olemisensallivatekeminen?

Tämän ilmaisun lähtökohdat ja perustelut ovat tietenkin tarkkaan tutkimuksessa selvitetyt, mutta mutkia suoriksi oikoen voidaan sanoa, että omituinen ilmaisu tarkoittaa käsityön tekijän, hänen materiaalinsa ja tekemisessä valmistuvan tuotteen läheisestä suhteesta kasvavaa tekijän materiaalituntemusta ja hyvin tekemisen halua.

Käsityön tekemisessä syntyvä materiaalituntemus on myös materiaalin kunnioittamista arvokkaana ja omanlaisenaan yhteistyökumppanina tuotteiden suunnittelussa ja valmistamisessa. Jos meillä sellaista materiaalituntemusta olisi enemmän, lisäisi se oleellisesti luonnon hyvinvointia ja materiaalien riittoisuutta maailmassa. Käsin tekijän hyvin tekemisen halun rinnalla se myös varmistaisi valmistettavien tuotteiden laadun lisäten näin meidän kaikkien viihtymistä täällä.

Tuon saamani ikimuistettavan utopisti-arvion jälkeen, ja osin varmaan sen rohkaisemanakin, olen myöhemmin kehitellyt asiaa edelleen. Näen käsityön, paitsi tuotteiden suunnitteluna ja valmistamisena, myös tiedonhankintana. Siinä tietoa saadaan suoraan materiaalilta, joka on peräisin luonnosta. Tietoa saadaan siis itseltään luonnolta, ja se on luonteeltaan ymmärrystä. Välineenä tässä tiedonhankinnassa on käsityön tekijän aistiva ja kokemuksiaan prosessoiva keho. Käden taitava työstöliike on kuin kysymys materiaalille, ja taidon herkistämä aistimus tulkitsee vastauksen työstöliikkeen vaikutuksesta materiaalissa. Tätä tiedonhankita-menetelmää olen, Maurice Merleau-Pontya mukaillen, nimittänyt vitaaliseksi kommunikaatioksi tekijän ja hänen materiaalinsa välillä. Taustalla on Edmund Husserlin teoria elämismaailmasta, jossa kokemuksina saavutettu tieto on autenttista eli suoraan kohteelta saatua. Se on elämän käytäntöjen kannalta tärkeätä tietoa, koska sitä päästään käsittelemään käytännön vaatimalla tavalla. Se on kuitenkin myös älyllisen prosessoinnin ainesta ja siis teoriaa, joka voidaan verifioida eli todentaa aistihavainnon välittömänä kommentointina.

Olen selvittänyt asiaa tarkemmin mm. artikkeleissani Voiko tekijä oppia ymmärtämään materiaaliaan? (2002) ja Käsityön filosofian lähtökohtia (2005). Viimeksi olen tuonut tämän ajatuksen esille pienessä kirjoituksessani Käsissä syttyvä rakkaus ( 2016).

Utopistista realistiksi kahdessa vuosikymmenessä.

3.5.2017 Turun yliopiston tulevaisuuden tutkimuskeskuksen professori Markku Wilenius puhui vuosisatamme jälkipuoliskon kaupunkeja käsittelevässä apahtumassa Turun Logomossa. Hänen mukaansa luonto ja kaupunki lähenevät toisiaan tulevaisuudessa sekä esteettisessä että toiminnallisessa mielessä. Talot esimerkiksi tuottavat itse tarvitsemansa energian, niin kuin ennen maaseudulla. Seinillä ja katoilla on kaunis ja ilmaa puhdistava kasvipeite, josta saadaan myö lähiruokaa. Eikä tämä ole utopiaa, vaan todellisuutta jo nyt monessa kaupungissa, kuten Milanossa ja Madridissa. Meilläkin on jo selviä merkkejä vahvistuvasta luontotrendistä kaupungeissa, sanoo Wilenius.

2.5.2017, katsoin TV-uutisia, jossa haastateltu vihertaiteilija (!) sanoi, ettei hän taidetta tehdessää aina tiedä, käyttääkö hän kasveja materiaalinaan, vai tekeekö hän taidetta kasvien kanssa.

29.4. 2017 luin Helsingin Sanomien lauantaiesseen, jonka otsikko oli: Mozartia viiniköynnöksille ja muutamia muita huomioita kulttuurielämän vihreästä vallankumouksesta. Siinä puhuttiin mm. kasvien aisteista, niiden älykkyydestä ja uudesta tieteenalasta nimeltä kasvineurobiologia.

Tänä vuonna on ilmestynyt professori Yrjö Sotamaan teos Vihreä päänsärky. Siinä puhutaan mm. kaupunkiakupunktiosta. Termi tarkoittaa ekologisen kaupunkisuunnittelun teoriaa, jonka mukaan kuntoutusta vaativille alueille voidaan suunnitella paikalliseen perinteeseen sitoutuvia kestävän kehityksen projekteja. Ne ovat kuin akupunktioneuloja, jotka parantavat ja elvyttävät kaupunki-ympäristöä.

Viime vuonna ilmestyi suomeksi saksalaisen metsänhoitajan Peter Wohllebenin kirjoittama kirja Puiden salattu elämä. Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä (alkuperäisteos 2014). Siinä kerrotaan, miten puut kommunikoivat keskenään, ja miten ne hoitavat vanhuksiaan ja lapsiaan.

Uusi tieto eläinten älykkyydestä, aisteista ja tunteista on puhuttanut meitä jo kauan. Nyt siis nousevat samat kysymykset pintaan myös kasvien kohdalla. Käsityön tekijän materiaali on useinmiten peräisin kasvi- tai eläinkunnasta. Ihmisen käsissä ja sormenpäissä tuntoaisti voi kehittyä äärimmäisen herkäksi ja hänen empatiankykynsä laajenee helposti aistimaan esim. koirien, lampaiden ja hevosten, niin myös rakkaiden puutarhakasvien “tunteet ja tuntemukset”. Ruumiillinen tai ruumiillistunut tieto, (embodied knowledge) on myös yhä näkyvämmin noussut tutkimuskohteeksi käsityötieteessä ja taiteen tutkimuksessa.

Mitä utopistista enää on vitaalisessa kommunikaatiossa tekijän ja hänen materiaalinsa välillä? Onko parempaa tapaa oppia ymmärtämään materiaalia, kuin harjoitella työstämään sitä käsin mahdollisimman hyvin niin, että sen parhaat puolet tulevat uudessa olomuodossa kauniisti ja käytännöllisesti esiin? Eikö ihminen juuri käsiensä kautta saadun, ja tiedoksi prosessoimansa kokemuksen avulla ole aina tiennyt, millaisesta puusta ja miten talo on rakennettava niin, että se pysyy pystyssa eikä homehdu. Onhan hän ilman luonnontieteellistä tietoakin tiennyt, mistä kuidusta lanka kehrätään ja miten nuttu neulotaan, jotta lapsi pysyy lämpimänä.

Todellakin tässä ajassa utopiani alkaa näyttää realismilta.

Tekstissä mainittujen artikkelieni lähdetiedot:

Käsissä syttyvä rakkaus. 2016. Futura 35 (3), 79 – 80.

Käsityön filosofian lähtökohtia. Utgångspunkter i sløydens filosofi. 2005. In Sampsa Kullas, Marja-Leena Pelkonen (Eds.) The relationship of Nordic handicraft studies to product development and technology. Techne Series. B:14/2005, 284 – 320.

Voiko tekijä oppia ymmärtämään materiaaliaan? 2002. Kasvatus 33 (5), 454 – 465.

Kaikki mikä ansaitsee tulla tehdyksi ….

4.4.2017 - Kirjoittanut

…. se ansitsee tulla hyvin tehdyksi.

Viime päivinä olen saanut hienoja taito-kokemuksia ja osaamisen elämyksiä! Ensin kuulin Kaari Utrion, historian tutkijan ja kirjailijan, kertovan siitä, miten hän romaaneissaan yhdistää faktan ja fiktion. Esimerkkinä hän käytti viimeistä romaaniaan Paperiprinssi (2015).

Siihen tarvitaan ensinnäkin valtava määrä aiheeseen ja käsiteltävään ajankohtaan liittyvää, yksityiskohtaista historiallista tietoa, raakadataa, mutta myös selkeä, synteettinen näkemys kyseisen ajan ja paikan historiasta ja yhteiskunnallisesta oloista yleisesti. Sitten tarvitaan idea tarinasta, joka voisi toteutua tuossa histiriallisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa. Tarinaan kuuluvat henkilöt ”synnytetään” aikaansa sidottuine näkemyksineen ja ulkoisine olemuksineen. Tarinan edetessä sen fiktiiviset käänteet nivotaan todellisiin tapahtumiin. Lukija saa seurata kiehtovaa satua todellisten historiallisten tapahtumien keskellä. Pienten ihmisten arkinen elämä ja kokemukset tekevät historiasta aivan eri tavalla realistista kuin historin oppikirjat. Lempeä ymmärrys toista ihmistä, ja myös itseä kohtaan kasvaa, kun lukiessaan tajuaa eri aikoina, erilaisissa olosuhteissa eläneiden ihmisten ”mahdollisuuksien avaruuden” (Heideggerilta lainattu ilmaisu).

Kaari Utrio on kirjoittanut kymmeniä (n. 80, laskujeni mukaan) kirjoja sekä paljon artikkeleita ja muita kirjoituksia. Tunnustan, että olen lukenut niistä vain tämän Paperiprinssin, jonka luin valmistautuakseni kuulemaan kirjailijaa. Olen iloinen, että luin ja että kuulin. Kirjailijan ja historioitsijan taidon yhdistelmä avautui näkyviin tekemisen osaamisena, joka hämmästyttävällä tavalla avartaa lukijan maailmankuvaa.  

Toiseksi, seuraavana päivänä Kaari Utrion kuulemisen jälkeen, kuuntelin jazzia intiimin tunnelmallisessa baarissa nimeltä Ö. En ole musiikin tuntija. Itse asiassa olen aivan noviisi sillä alalla. Mutta taidon tunnistan kyllä siinäkin. Esiintyjänä oli Jaska Lukkarinen trio. Turun sanomien musiikin arvioitsija Aleksi Näsänen kirjoitti tästä keikasta otsikon ”Musiikillisen dialogin ytimessä” alla monta kaunista sanaa. Hänen mukaansa Jaska Lukkarinen kuuluu rumpalina maan parhaimmistoon, hänen musiikillinen ilmaisunsa oli selkeää ja teknisesti taidokasta. Lukkarinen ei ole kovin vanha, mutta ei ihan nuorikaan. En tiedä, mutta arvelen, että hän on paukutellut rumpuja koko aikuisen elämänsä ja seurannut muiden mestari-rumpaleiden työtä. Sellaista taitoa ei saavuteta hetkessä. Tuo taito tehdä musiikkia, se loisti kirkkaasti pimeässä baarissa. Kannatti tulla tehdyksi – ja kuulluksi!

Kolmanneksi, pari päivää Bar Ö:n jälkeen, löysin itseni Helsingin Taidehallista, keskeltä Anu Pentikin luomaa Paratiisia. Se on kuvataidetta, joka on tehty käsityönä. Kirjailija Utrion ja muusikko Lukkarisen henkisyyttä henkivien töiden rinnalla ja jälkeen olin päässyt tutuimpaan ympäristööni, konkreettisen materiaalin lähelle. Karkean saven muotoaminen kukiksi, jotka voidaan kokea taiteena, vaatii tekijältä monien henkisten taitojen lisäksi myös fyysisiä taitoja. Se on raskastakin, savi painaa. Kosketuksen materiaaliin on oltava osaava ja varma, mutta myös sallivan herkkä. Tekeminen on tekijän ja materiaalin yhteistyötä. Anu Pentik on syntynyt samana vuonna kuin Kaari Utrio. Hän on tehnyt lukemattoman määrän teollista muotoilua, kauniita käyttöesineitä. Sen työn rinnalla hän on luonut samoista materiaaleista ainutkertaisia taideteoksia käsityönä. Hänen taitonsa hehkuu Paratiisin kukissa.

Jos vanha sanonta Kaikki, mikä ansaitsee tulla tehdyksi, se ansaitsee tulla hyvin tehdyksi otetaan  vakavasti, niin merkitseekö se esimerkiksi sitä, että peruskoulussa ei vähien oppituntien puitteissa voi / kannata yrittää kehittää oppilaiden käsityötaitoa? Aikaa siihen on liian vähän, pakko tehdä vain jotain mahdollisimman helposti ja äkkiä?

Ei, ei se sitä tarkoita. Peruskoulussa tavoitteena ei ole saavuttaa missään oppiaineessa huipputaitoa tai mahtavaa tietämystä. Taito ja osaaminen kasvavat kovalla harjoittelulla pitkän kokemuksen myötä. Mutta innostus tekemiseen ja harjoittelemiseen voi syttyä lyhyessä ajassa pelkkien kokeilujenkin perusteella, kunhan esikuvat ja virikkeet ovat laadukkaita ja aloittelijalle on apua ja kannustusta saatavilla.

 

Hyvän elämän käytäntöjä

5.3.2017 - Kirjoittanut

Käsityö on yksi niistä käytännöistä, joissa tekijän eli käytännön harjoittajan, on mahdollista saavuttaa sisäisesti hyviä asioita. Siksi se ei kuole eikä suostu museoitavaksi, vaan kukoistaa ja kehittyy ajan mukana. Tämä on väitteeni tai hypoteesini. Sen todistaminen ei kuitenkaan ole tämän blogi-kirjoituksen päätavoite.

Tarkoitukseni on moraalifilosofiseen tietoon nojautuen selvittää sitä, miksi yhteiskunnissa, joissa vallitsee liberalistinen individualismi, ja joissa voitonhaluinen kilpailullisuus on hallitseva piirre, erilaiset hyvät, ja tutkimuksissakin hyödyllisiksi todistetut käytännöt kuten esimerkiksi taiteet, tieteet ja käsityö, perhe-elämän ylläpitäminen, koulutus, sairaanhoito ja sosiaalihuolto joutuvat marginaaliin ja jäävät usein talouden varjoon. Selvitykseni ei tietenkään ole täydellinen, mutta se avaa erään näkökulman monia ihmisiä tänä päivänä huolestuttaviin ongelmiin. Joku näkökulma on parempi kuin täydellinen näköalattomuus, ja jostain on aina pakko alkaa, jos haluaa asioita paremmin ymmärtää.

Kirjoitan tätä seuraten moraalifilosofi Alasdair MacIntyren (1929 – ) teosta Hyveiden jäljillä. Teoksen johdannossa filosofi ja historioitsija Juha Sihvola (1957 – 2012) kertoo, että MacIntyre oli pettynyt modernin aikamme moraaliin ja individualistiseen ihmiskuvaan. Hän etsi niille vaihtoehtoa muun muassa Aristoteleen hyve-etiikasta ja yhteisöllisestä ihmiskuvasta. Eräänä pohdintansa tuloksena hän esitti, että moraali edellyttää jaettua arvoperustaa, yhteistä vakaumusta ihmisenä olemisen tarkoituksesta ja ymmärrystä siitä, mitä on hyvä elämä. Nämä näkemykset ovat myös oman ajatteluni taustalla.

Kun katselen modernin yksilön ilmaisevan yksilöllisyyttään ja tekevän valintojaan minuuttaan rakentaen, tulen surulliseksi tehtävän vaikeuden tähden ja yksilön yksinäisyyden tähden. Onko minuuden rakentaminen yksin, muista ihmisistä riippumattomana, sittenkin mahdoton tehtävä? Ilahdun, kun kuulen MacIntyren ohjeen: hän kehottaa ihmistä katsomaan ympärilleen ja huomaamaan, millaisiin kertomuksiin jo on joutunut mukaan. Jokainenhan toimii jossain roolissa jossain yhteisössä. Sen roolin ovat muut paljolti muokanneet, ja jokaisen on ymmärrettävä siihen liittyvät odotukset osatakseen toimia asianmukaisesti muiden kanssaihmisten joukossa. Ihmisen on suhteutettava valintansa siihen, mitä hän itsestään riippumattomista syistä jo valmiiksi on. Minuuden muotoutuminen ei niinkään ole itseilmaisua, vaan etsimistä ja löytämistä, omaan yhteisölliseen ympäristöönsä sisältyvän kertomuksen juonen löytämistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pelkästään sopeutumista jo olevaan ja ulkoa annettuun, vaan myös vahvan perustan löytämistä kriittiselle näkemykselle entiseen ja oman luovuuden käytölle sen entisen uudistamisessa. Ihmisen on voitava tukeutua perinteeseen voidakseen uudistua ja luoda uusia perinteitä.

 

Ihmiselämä koostuu käytännöistä, joissa voi saavuttaa sekä ulkoisesti että sisäisesti hyviä asioita

MacIntyre tarkoittaa käytännöillä johdonmukaisia, monimutkaisia, sosiaalisesti vakiintuneita inhimillisen yhteistoiminnan muotoja, jolla on mahdollisuus saavuttaa tiettyjä hyviä asioita, kun kehitetään niissä tarvittavia taitoja ja kykyjä sekä laajennetaan käsityksiä kyseiseen toimintaan kuuluvista päämääristä ja hyvistä asioista. Mikä tahansa teko tai tekeminen ei ole käytäntö, mutta se voi kehittyessään tulla sellaiseksi. Esimerkiksi tiilien pinoaminen päällekkäin ei ole käytäntö, mutta rakennusten rakentaminen on. Perunan istuttaminen ei ole käytäntö, mutta maanviljely on. Pallon taitava potkiminen tai jätkänshakki eivät ole käytäntöjä, mutta jalkapallo ja shakki ovat. Käytäntöjä ovat myös vaikkapa biologian tai fysiikan tutkimus, historioitsijan työ, kuvataide ja musiikki.

Osallistumalla käytäntöihin ihmiset voivat saavuttaa erilaisia ulkoisesti ja/tai sisäisesti hyviä asioita. Ulkoisesti hyviä asioita, kuten esimerkiksi voiton tuoma kunnia ja maine tai taloudelliset edut, voidaan saavuttaa myös muilla toiminnoilla. Jossain tietyssä käytännössä saavutettavat sisäisesti hyvät asiat ovat kuitenkin sellaisia, joita voidaan saavuttaa vain kyseiseen käytäntöön osallistumalla. Esimerkiksi shakin pelaamisessa sellaisia ovat tietynlainen hyvin omintakeinen analyyttinen taitavuus, strateginen mielikuvitus ja kilpailun intensiivisyys.

Sekä ulkoisesti että sisäisesti hyviä asioita saavutetaan käytännöissä oppimalla niiden edellyttämiä erinomaisuuksia eli tulemalla niissä taitaviksi. Taidot ja osaaminen ovat siis avaimia sekä sisäisesti että ulkoisesti hyviin asioihin käytännöissä. Ne ovat välineitä, joilla saavutetaan jotain ulkoista hyvää, esimerkiksi taloudellista etua. Mutta niillä on myös itseisarvo, eli taitava toiminta ja osaaminen ovat itsessään ihmiselle arvokkaita. Jokaisessa käytännössä on taitamisen ja osaamisen mittapuita ja sääntöjä, jotka osallistujien on hyväksyttävä. Mutta käytännöillä on myös historiansa, jonka puitteissa sen mittapuut ja säännöt ovat kehittyneet. Aloittelijan on hyväksyttävä käytännön nykyiset mittapuut ja säännöt, kehittyessään hänen on kuitenkin myös mahdollista päästä niitä kritisoimaan ja edelleen kehittämään.

Käytännöissä saavutettavilla ulkoisesti ja sisäisesti hyvillä asioilla on eräs tärkeä ero.Ulkoisesti hyvät asiat ovat aina jonkun yksilön omaisuutta tai hänen hallussaan. Jos niitä kertyy jollekin yksilölle paljon, jää niitä aina vähemmän muille käytäntöön osallistuville. Näin käy esimerkiksi vallan ja kuuluisuuden suhteen välttämättä. Rahan ja muun taloudellisen edun suhteen näin saattaa joskus käydä myös satunnaisten tekijöiden tai olosuhteiden tähden. Ulkoisesti hyvistä asioista kilpailtaessa on joka tapauksessa aina häviäjiä siinä missä voittajiakin.

Myös sisäisesti hyvät asiat ovat tulosta tietynlaisesta kilpailusta, jossa pyritään erinomaisuuteen. Niiden saavuttaminen on kuitenkin hyvä asia koko kyseiseen käytäntöön osallistuvalle yhteisölle. Ne tulevat kaikkien omaisuudeksi, eivätkä ole keneltäkään pois. MacIntyre antaa esimerkiksi William Turnerin, joka uudisti merimaisemien maalaamisen 1700-1800-lukukujen taiteessa ja W.G.Cracen, joka kehitti krikettimailan käyttelyn aivan uudeksi taiteenlajiksi 1900-luvun alkupuolella. Kummankin saavutukset koituivat kaikkien maisemamaalereiden ja kaikkien kriketinpelaajien hyödyksi ja iloksi. Lähempää omaa aikaamme löydämme esimerkkinä samasta ilmiöstä vaikkapa raumalaisen pitsitaiteilijan Tarmo Thorströmin, joka parhaillaan uudistaa pitsin nypläyksen perinnettä ennennäkemättömällä tavalla.

http://iloverauma.fi/artikkelit/tarmo-tomuttaa-ja-ravisuttaa-vanhoja-kasityksia-pitsista

http://www.thorstrom.com/teokset/

Tarmon työstä ja ideoista hyötyvät ja saavat ammentaa uutta osaamista omaan tekemiseensä kaikki nyplääjät. Lisäksi kaikkien näiden omien käytäntöjensä mestareiden saavutukset rikastuttavat myös ulkopuolisten ihmisten elämän laatua.

 

Sisäisesti hyvien asioiden taustalla on tietynlaisten hyveiden hallinta ja harjoittaminen

Osallistuessaan eri käytäntöihin, ihminen välttämättä myös sitoutuu toimimaan muiden kyseiseen käytäntöön osallistuvien ihmisten kanssa ja ottamaan heidät huomioon omassa toiminnassan. Saavuttaaksemme jollekin käytännölle ominaisia sisäisesti hyviä asioita meidän on saatettava itsemme riippuvaisiksi paitsi tuohon käytäntöön kuuluvien taitojen laatukriteereistä myös siihen osallistuvista muista ihmisistä. Tämähän on tuttua meille tosielämästä. Esimerkiksi tietyn tieteenalan tutkijan on otettava omassa työssään huomioon muiden tutkijoiden tekemä työ liittääkseen oman työnsä siihen kokonaisuuteen, jonka puitteissa kyseinen tieteenala etenee. Hänen on myös vastaanotettava kritiikkiä ja ohjeita kollegoiltaan sekä noudatettava tieteenteon yleisesti hyväksyttyjä sääntöjä. Joukkuepelaajan on täytettävä pelissä hänelle kuuluvat tehtävät ja velvollisuudet ja näin tuettava toisten pelaajien toimintaa.

Tällainen yhteistoiminta vaatii osallistujilta oikeudenmukaisuuden, rohkeuden ja rehellisyyden hyveitä. Ne ovat aitoja erinomaisuuksia, joita ilman sisäisesti hyvätasiat eivät voi toteutua. Jos emme suostu näitä hyveitä itsessämme harjoittamaan, emme voi kokea sisäisesti hyviä asioita käytännöissä. Käytännöt ovat silloin meille vain eräs tapa saavuttaa tiettyjä ulkoisesti hyviä asioita, esimerkiksi rahaa ja mainetta. Samalla nuo hyveet ovat kriteereitä, joiden perusteella neidän on arvioitava omaa ja muiden ihmisten toimintaa riippumatta siitä, millainen yksityinen moraalinen kanta meillä kullakin on, tai millainen moraalikoodisto yhteiskunnassa vallitsee. Emme siis voi väistää hyveiden mukaista toimintaa vetoamalle esimerkiksi omiin, toisenlaisiin arvoihimme tai vaikkapa yleiseen maan tapaan.

 

Käytännöt toimivat instituutioiden suojissa

Yhteiskuntia rakennetaan ja kehitetään käytäntöjen piirissä. Shakki, fysiikan tutkimus, lääketiede tai lääkärin toimi ovat käytäntöjä, mutta shakkikerhot, tutkimuslaboratooriot,yliopistot ja sairaalat sen sijaan ovat instituutioita. Myös politiikka, yhteisten asioiden hoitaminen yhteiskunnassa, on eräs käytäntö. Se toimii erilaisten valtiollisten ja hallinnollisten instituutioiden suojissa. Käytännöt eivät voi selviytyä kovinkaan pitkiä aikoja ilman instuutioita, jotka hankkivat käytäntöjen tarpeisiin rahaa ja muita aineellisia hyödykkeitä ja perustavat esimerkiksi tarvittavia virka-asemia. Ne siis huolehtivat käytäntöjen ulkoisista hyvistä asioista. Ja siinä on myös vaaransa. Jotta käytännöissä voitaisiin saavuttaa myös sisäisesti hyviä asioita, on käytännön harjoittajien toiminnan oltava hyveiden ohjaamaa. Ilman oikeudenmukaisuutta, rohkeutta ja rehellisyyttä käytännöt eivät voi vastustaa instituutioiden korruptoivaa voimaa.

Hyveiden harjoittaminen instituutioden suojissa toimivien käytäntöjen toiminnassa edellyttää ihmisiltä hyvin määrätietoista asennetta sosiaalisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Silti se ei aina tahdo onnistua. Yhteiskunnissa, joissa hyveitä ei arvosteta, eivät käytännöt voi kukoistaa, vaikka yhteisiä tavoitteita palvelevat instituutiot ja tekniset taidot olisivatkin hyvät. Hyveiden harjoittaminen on aina koko yhteisön etu. Hyveellisyys kohdistuu kanssaihmisiin. Esimerkiksi liberalistiselle individualismille yhteisö kuitenkin on ainoastaan areena, jolla kukin yksilö tavoittelee itse valitsemansa näkemyksen mukaista hyvää elämää. Sellaisessa ympäristössä hyveiden harjoittaminen saattaa tehdä yksilölle ulkoisesti hyvien asioiden saavuttamisen erittäin vaikeaksi.

On kuitenkin selvä, että myös ulkoisesti hyvät asiat ovat aidosti hyviä. Ne ovat tyypillisiä inhimillisten halujen kohteita, ja niitä tulisi toki kohdentaa oikeudenmukaisesti. On valitettava tosiasia, että sellaisessa maailmassa, jossa me nyt elämme, rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja rohkeus ovat hyveellisiä ominaisuuksia, jotka usein estävät yksilöä olemasta rikas, vaikutusvaltainen tai kuuluisa. On täysin odotusten mukaista, että kun ulkoisesti hyvien asioiden tavoittelu saa yhteiskunnassa hallitsevan aseman, hyveiden käsite joutuu ensin syrjään ja saattaa sitten jopa kokonaan kadota. Tämän ikävän ilmiön joudumme kohtaamaan joka päivä arjessamme.

 

Ihmisen toiminnassa hyveet toteutuvat laatuna

Ihminen tavoittelee luonnostaan tekemisessään laatua, sanoo Aristoteles teoksessaan Nikomakhoksen etiikka. Tällä hän tarkoittaa, että ihminen haluaa tehdä hyvää työtä, joka tuottaa hyviä tuloksia. Sanan hyvä sijaan on tässä yhteydessä käytetty myös sanaa kelpo, jotta vältettäisiin se väärinkäsitys, että tässä olisi kyseessä eettinen hyvä. Kreikan kielessä sama termi tarkoittaa sekä hyvää että kelpoa. Nykykielessä hyvin tehdyn työn, kelvollisen/kunnollisen työn sanotaan yleisesti olevan laadukasta työtä, siksi sana laatu sopii tähän yhteyteen hyvin.

Ihmisen luontainen laadun tavoittelu johtuu yksinkertaisesta asiasta, nimittäin kun ihminen tietää / kokee tekevänsä jotain hyvin / laadukkaasti, hän tulee siitä onnelliseksi. Onnellisuus on Aristotelen mukaan ihmiselämän korkein päämäärä ja tavoite, joka ei ole väline minkään muun tavoitteen saavuttamiseksi. Onnellinen elämä on hyvää elämää. MacIntyren määrittelemiä käytäntöjä voidaankin sanoa hyvän elämän käytännöiksi, koska niissä toimiessaan ihminen voi harjoittaa itsessään kyseiseen käytäntöön liittyviä taitoja ja saada tekemisessään aikaan laadukkaita tuloksia. Samalla hänen saavutuksensa tulevat koko yhteisön hyödyksi ja iloksi, ja hän voi myös kehittää tuota käytäntöä edelleen. Tässä on syy, miksi sanon käsityötä hyvän elämän käytännöksi.

Hyvän elämän käytännöissä ja niihin verrattavissa, sisällöllisesti ja rakenteellisesti työntekijää tyydyttävissä `oikean` työelämänkin tehtävissä, ihminen tekee uskomattoman ahkerasti ja uupumatta laadukasta tulosta mielellään, kun palkkana on ulkoisen hyvän lisäksi myös sisäisesti hyviä asioita. Eräänlainen laadunvarmistusjärjestelmä on rakentunut hänen mieleensä eettisinä periaatteina. Hyvän elämän käytännöillä on siis myös suuri yhteiskunnallinen merkitys.

Tekoäly tulee, työ menee, mitä tekee ihminen?

18.2.2017 - Kirjoittanut

Hän tekee käsitöitä, taidetta, tiedettä ja kaikkea muuta mielekästä ja arvokasta. Samalla hän voi keskittyä itsensä kehittämiseen. Eikä resursseista ole puutetta, eiväthän robotit tarvitse palkkaa. Tavoitteena onkin täydellinen palkkatyöttömyys. Palkitseva, mielekäs tekeminen, hyvän tekeminen ja hyvin tekeminen ovat nousussa.

Työn loppumisesta on puhuttu ja kirjoitettu jo kauan. Uhkaaja on aina uusi tekninen kehitys, jonka avulla työt voidaan tehdä yhä vähemmällä ihmistyövoimalla ja yhä lyhyemmässä ajassa. Ja tottahan se on. Monet vanhat ammatit ovat jo hävinneet. Ennen oli kuorma-autoissa apumiehiä ja linja-autoissa rahastajia. Ojia kaivettiin lapioilla ja puut kaadettiin pokasahalla. Voi kirnuttiin ja kankaat kudottiin kotien pirteissä oman perheen voimin. Kuka enää muistaakaan näitä!

Moni muistaa sen sijaan vielä sen kun pankkivirkailijat vähenivät olemattomiin, ja me onnettomat jouduimme opettelemaan asioimista kaikenlaisten automaattien kanssa, vieläpä ”repimään rahaa seinästä”. Muistamme vielä sievät sihteerit suurten johtajien rinnalla ja sen, että moni tuttu sai konttoristin paikan tehtaan toimistossa suoraan oppikoulun viidenneltä luokalta päästyään. Nämä työt ovat korvautuneet tietotekniikalla, jota sekä suuret että vähän pienemmät johtajat ihan itse käyttävät.

Ennen oli myös päiväapulaisia kodeissa, joista molemmat vanhemmat kävivät töissä. Minäkin kuuluin niihin onnellisiin, jotka saivat nauttia tämän työvoiman arvokkaasta työstä. Joskus päiväapulaisena meillä oli juuri kansalaiskoulusta päässyt tyttö, ”työharjoittelussa” perheenemännäksi opettelemassa, toisinaan taas oman äitini ikäinen naapurin emäntä, joka halusi vaihtelua eläkeläiselämäänsä. Heidän työtään eivät robotit voineet korvata. Sitä tehdään tänä päivänä päiväkodeissa, tekijöinä ovat yliopistossa koulutetut lastentarhanopettajat ja lastenhoitajat. Kaikki lapset saavat myös esiopetusta ennen kouluun menoa. Näiden muutosten merkitystä on vaikea yliarvioida, ihmisen kehitystä jos ajatellaan.

Meillä on siis jo jonkin aikaa ollut robotteja, jotka ovat jollain tietyllä tavalla ”älykkäitä”. Ne osaavat tehdä tietynlaisia tehtäviä ihan itsekseen. Joku osaa imuroida, toinen hoitaa autonajon itsenäisesti ilman ihmisen apua. On ”älykkäitä” koteja ja ”älykkäitä” hissejä, jotka palvelevat ihmistä vapauttaen hänet monista sellaisista toimista, jotka ennen veivät runsaasti aikaa ja voimia. Näiden laitteiden ”älykkyys” on soveltavaa tai heikkoa. Eivät ne meitä pelota, päinvastoin ne nähdään kiinnostavina apulaitteina, jotka helpottavat arkeamme.

Mutta jos koneella on yleisälykkyyttä, eli se osaa ratkaista ongelmia ja järkeillä ihmisen tavoin. Silloin se kyllä vähän pelottaa. Se ei enää välttämättä ole vain auttajamme, se voi olla myös kilpailijamme. Haluammeko todella tähän maailmaamme ei-inhimillisiä olioita, jotka pystyvät itsenäisesti ratkaisemaan ongelmia ja kenties päättäävät asioista puolestamme?

Sitähän me emme varmaankaan halua. Totta puhuen, asiantuntijoiden näkemysten mukaan tuollaista vaaraa ei olekaan näkyvissä. Erilaiset automaattisesti toimivat laitteet lisääntyvät kyllä nopeasti, ja ne ”hallitsevat” yhä laajempia toimintoja, mutta ne eivät tietenkään ole itsenäisiä kehittymisessään. Ne eivät opiskellen hanki tietoja eivätkä harjoittele uusia taitoja kuten ihminen, mutta ne toimivat ihmisen kanssa. Ne kykenevät ottamaan vastaan ärsykkeitä ympäristöstään ja prosessoimalla sisältämäänsä tietoa ne sitten voivat ”päätellä”, miten on toimittava kussakin tilanteessa. Loppujen lopuksi ihminen on niiden kehittäjä, ja ihminen voi myös niiden toimintatapoja halutessaan muuttaa.

Voit kysyä, miksi ihminen on kehittänyt nämä laitteet ja haluaa edelleen kehittää niitä. Vastaus on: hän on halunnut ne tekemään yhä useampia tehtäviä puolestaan voidakseen itse päästä yhä uusien ja yhä suurempien kehitysmahdollisuuksien äärelle.

Pari esimerkkiä historiasta selventänee asiaa. Eräs vertailukohta meneillään olevalle tekniselle kehitykselle voisi olla vaikkapa kirjapainotaidon kehitys 1400-luvulla. Ennen Gutenbergin keksimää painokonetta kirjat kirjoitettiin käsin, tai teksti kaiverrettiin käsin puisille laatoille, joilla se sitten painettiin paperille. Homma oli tietenkin hyvin hidasta ja vaivalloista, ja kirjat olivatkin vain kirkonmiesten ja rikkaitten mahtimiesten luettavissa. Painokone mahtoi olla monista aikalaisista pelottava robotti, joka suolsi sisuksistaan arvokasta tietoa paperille kaiken kansan (vähitellen myös naisten) luettavaksi. Työ loppui sadoilta munkeilta koko Euroopassa ja uudet ajatukset levisivät vauhdilla ympäri maanosaa. Mutta ei se mitään, ihmiset saivat tämän tekniset innovaation avulla tietoonsa hyviä perusteita arvioida ja arvostella valtaa pitäviä hallitsijoita ja kirkkoa. He saivat omat asiansa entistä paremmin omaan hallintaansa. Seurauksena oli mm. uskonpuhdistus, valistusaika ja luonnontieteiden edistys, joka myöhemmin toi mukanaan teollisen vallankumouksen.

Toisena okoon esimerkki pienestä ranskalaisesta Pont Avenin kylästä rautatien tullessa kylään. Se oli aiemmin ollut suurista keskuksista eristäytyneenä elävä, hyvin hitaasti kehittyvä, mutta luonnonkaunis ja rauhaisa paikka. Sille alkoi uusi kukoistuskausi, kun rautatie rakennettiin sinne. Pariisilaiset taiteilijat ja opiskelijat löysivät tämän inspiroivan työskentely-ympäristön nyt, kun se oli helposti junalla tavoitettavissa, eikä enää tarvinnut turvautua vaivalloiseen hevoskyytiin. Hevoset ja hevosmiehet jäivät kyllä samalla työttömiksi. Voimme kuvitella, että heille avautui kuitenkin muita kiinnostavia tehtäviä uuden kehityksen myötä.

Luovuus on tässä maailmassa yksin ihmisen kyky. Sen lisäksi ihmisellä on erittäin hyvin monenlaisiin tehtäviin sopivat kädet. Tätä yhdistelmää käyttäen ihmisellä on suuri tulevaisuus, ja siitä on jo näkyvissä selviä merkkejä.

Lähteenä:
http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/79260/Pilkahduksia_tulevaisuuteen.pdf?sequence=1

Käsityön kaunis tulevaisuus

25.1.2017 - Kirjoittanut

Muokattu ja lyhennetty versio artikkelista
(Teoksessa, 2006, Leena Kaukinen & Miia Collanus, toim. Tekstejä ja kangastuksia. Puheenvuoroja käsityöstä ja sen tulevaisuudesta. Akatiimi)

Tulevaisuutta luotaavan tutkimuksen ja ajassamme havaittavien heikkojen signaalien perusteella uskallan väittää, että kauneuden tekemisen opettaminen määrätietoisemmin kuin tähän asti on ollut käytäntönä, on eräs käsityönopetuksen tärkeistä haasteista. Kauneuden tekemisen taito, joka käsityötaidon monipuolisessa taitokimpussa usein on vasta nupullaan on saatava puhkeamaan kukkaan!

Tämän tavoitteen saavuttamiseksi on käsityötä opettavien opettajien voitava keskustella keskenään ja opetuksen suunnittelijoiden kanssa sekä kauneuden kokemisen että sen tekemisen taidon opettamiseen liittyvistä ongelmista ja mahdollisuuksista. Keskustelu on kuitenkin mahdotonta, jos keskustelijoilla ei ole yhteisiä käsitteitä asiasta ja yhteistä ymmärrystä niiden merkityksestä. Aluksi on siis selvitettävä se, mitä kauneus oikeastaan on, ja mitkä ovat ne ominaisuudet konkreettisessa esineessä, jotka tekevät sen kauniiksi, ja jotka siis puuttuvat vähemmän kauniista esineestä. Asiallista keskustelua ei myöskään voi syntyä, jos asianosaiset eivät ymmärrä, miksi kauneuden tekemisen taito ylipäätään on tärkeää ja miksi sitä pitäisi käsityössä opettaa kaiken muun, jo nyt liiankin runsaalta tuntuvan oppisisällön lisäksi. On siis myös tuotava selkeästi esiin kauneuden kokemisen ja sen tekemisen taidon kasvatukselliset merkitykset – eikä vain yksilön, vaan myös koko yhteiskunnan kannalta. Näihin haasteisiin pyrin vastaamaan seuraavassa.

Kauneus on kohdetta tarkastelevan ihmisen kokemus ja kohteen ominaisuuksien kantama lisäarvo

Kauneus on ympäristöään havainnoivan ihmisen kokemus. Mutta ilman tiettyjä laadullisia ominaisuuksia havainnon kohteena olevassa esineessä tai ilmiössä ei kukaan voi kokea kauneutta siinä. Nämä kaksi asiaa eivät ole erillisiä, toista ei ole ilman toista. Eli jos havaitsijalta puuttuu herkkyys havaita kauneutta, sitä ei hänelle ole olemassa, vaikka hänen havaitsemissaan esineissä olisi noita tiettyjä laadullisia ominaisuuksia. Toisaalta jos havaittavassa ympäristössä ei ole kauneuden kokemuksen edellyttämiä laadullisia ominaisuuksia, ei herkinkään havaitsija sieltä kauneutta löydä.

Aistit ovat ihmisen kosketuspinta maailmaan. Erilaiset hajut, maut, kuvat, äänet, värit, esineiden muodot, pintojen karheus ja pehmeys tulevat aistien välityksellä fyysiseen olemukseemme aiheuttaen tunteita ja elämyksiä. Neurobiologian termein ilmaistuna ne ovat emotionaalisesti merkittäviä ärsykkeitä. Jotkut näistä ärsykkeistä ovat laadultaan sellaisia, että niiden synnyttämä tunne havaitsijassa on kauneuden kokemus. Ne ovat juuri niitä tiettyjä laadullisia ominaisuuksia esineessä. Voidaan sanoa, että niissä on ihmisen kauneuden kokemuksen edellyttämää lisäarvoa.

Kauneuden kokemisen perustana olevat laadulliset ominaisuudet havaittavassa esineessä ovat kahdenlaisia

Etsittäessä kauneuden kokemuksen perustana olevia ominaisuuksia esineessä niitä on löydetty kahdenlaisia. Tutkijat ovat nimenneet ne esteettisiksi perusominaisuuksiksi ja esteettisiksi suhdeominaisuuksiksi.

Esteettisiä perusominaisuuksia ovat esimerkiksi värit, viivat, pinnat ja muodot. Ne ovat esineen faktuaalisia eli tosiasiallisia ominaisuuksia, jotka jokainen voi havaita. Ne eivät sinänsä ole arvioitavia, eli niiden ilmenemisestä ei voida olla eri mieltä. Esteettiset suhdeominaisuudet puolestaan ovat monikerroksisia suhteiden ja yhteyksien rakenteita, jotka nekin ovat kyllä havaittavissa, mutta eri ihmiset havaitsevat niitä erilaisessa määrin ja ja tulkitsevat niitä eri tavoin omien henkisten ja älyllisten ominaisuksiensa mukaisesti. Ne eivät olekaan faktoja vaan merkityksiä ja arvoja ja niitä voidaan myös arvioida. Esteettiset suhdeominaisuudet eivätkä voi ilmetä ilman kohteessa jo olevia esteettisiä perusominaisuuksia. Ne syntyvät ikään kuin perusominaisuuksien päälle vasta havaitsijan tarkastellessa pohdiskellen kohdetta.

Kauneuskokemuskin syntyy kahdenlaisen aistimisen yhteisvaikutuksena

Aistiminen ahtaassa merkityksessä on sitä, että havaitsemme esimerkiksi värin tai muodon. Sitä voidaan sanoa paljaaksi aistillisuudeksi. Siinä tunteilla on merkittävä rooli. Niin sanotut makuasiat kuuluvat paljaan aistillisuuden piiriin. Voit esimerkiksi sanoa, että oranssi väri on mielestäsi kaunis ja pukeudut siksi mielelläsi oranssiin. Se on sinulle totuus, eikä kukaan voi väittää vastaan. Kauneuskokemuksesi on tässä tapauksessa paljasta aistillisuutta, koska se perustuu esineiden, tässä tapauksessa vaatteiden, erääseen esteettiseen perusominaisuuteen eli väriin.

Toinen ihminen, joka katselee sinua ulkopuolisen silmin, voi kuitenkin väittää, että vihreä väri pukee sinua paremmin, koska se hiustesi ja ihosi värien kanssa muodostaa harmoonisen kokonaisuuden. Hänen kauneuskokemuksensa perustuu paitsi esteettisiin perusominaisuuksiin myös esteettisiin suhdeominaisuuksiin, ja hän lausuu havaitsemastaan kokonaisuudesta myös arvion. Totuus onkin siis se, että vihreissä asusteissa olet kaunis tai ainakin kauniimpi kuin oranssinvärisissä vaatteissa.

Kauneudessa on sekä paljasta aistillisuutta että myös jotain yliaistillista, henkistä tai järjellistä. Paljailla/pelkillä fyysisillä aisteilla, esimerkiksi näkö- tai kuuloaistilla, saadut vaikutelmat ja elämykset voivat olla hyvinkin voimakkaita ja henkilökohtaisesti arvokkaita, koska niihin suhtaudutaan tunteella. Kauneuden kokemuksiksi ne muuttuvat kuitenkin vasta silloin, kun havaittu todellisuus ilmenee havaitsijalle myös käsitteellistettynä ja sisältää näin osallisuuden jossain yleisemmässä. Sellaiseen kokemukseen ihminen yltää kehittyessään, ja se on hänelle hyvin palkitsevaa.
Tässä on kasvatuksen, ja myös käsityön opetuksen, suuri mahdollisuus ja tehtävä.

Kauneuden kokeminen ja tekeminen ovat kykyjä ja taitoja, joita voi ja tulee opiskella

Uusi estetiikan tutkimus näyttää todentavan vanhan teorian, josta jo Platon puhui. Sen mukaan ihmisen aistimukset eivät ole vain fysiologisia ja neurobiologisia reaktioita, vaan niissä on aina mukana myös henkistä, älyllistä ja käsitteellistä. Tämä ilmenee muun muassa siinä, että kauneuden kokemus on mahdollinen, kun tarkastelija löytää kohteessa olevien esteettisten perusominaisuuksien keskinäisissä suhteissa jotain älyllisesti tyydyttävää järjestystä tai järjellisyyttä esimerkiksi kontrasteja, vaihtelua, toistoa, samanlaisuutta ja integraatiota. Näiden esteettisten suhdeominaisuuksien löytäminen ja ymmärtäminen syventää kauneuden kokemusta ja nostaa kohteen arvoa tarkastelijan silmissä.

Neurobiologisissa tutkimuksissa on selvitetty, että ihminen ei suinkaan ota vastaan, ympäristöstään aistiärsykkeitä, ei edes emotionaalisesti merkittäviä sellaisia, arvioimatta ja valikoimatta niitä. Jo emootiokoneistomme arvottaa tai evaluoi luonnostaan automaattisesti noita ärsykkeitä, ja tietoisen mielemme koneisto arvottaa niitä tämän lisäksi ajattelemalla.
Eräs arvokas käsityönopetuksen tehtävä onkin vahvistaa tätä oppilaan tietoista arviointivaihetta kun hän kohtaa emotionaalisesti merkittäviä ärsykkeitä tekemässään käsityössä, toisten oppilaiden töissä tai vaikkapa opettajan esittelemässä virikeaineistossa. Käytännössä tämä voi tapahtua esimerkiksi arviointikeskustelussa, kun tehtyjä töitä tarkastellaan yhdessä.

Empiirisen psykologisen tutkimuksen piirissä on havaittu, että ihmisen aistimiseen ja havaitsemiseen liittyvien kognitiivisten prosessien alkuvaiheessa on mukana vain vähän tarkastelijan tietoa ja älyllistä toimintaa, enemmän niissä on tunnetta ja välitöntä eläytymistä. Havainnon analysointi on tietyssä määrin mukana kuitenkin prosessin kaikissa vaiheissa, ja vähitellen se saa syvyyttä ja uusia vivahteita tarkastelijan tietojen ja kognitiivisten kykyjen lisääntyessä. Tämä on merkittävä tieto opettajalle, sillä se kertoo että uusi tieto esimerkiksi väreistä ja sommittelusta, mutta myös tilanteeseen ja oppilaiden kehitysvaiheeseen sopivat katsaukset vaikkapa taidehistoriaan tai eri kansojen käsityökulttuuriin ovat hyvä tapoja syventää oppilaiden esteettisiä kykyjä ja oman toimintansa analysointia.

Tässä yhteydessä ei ole tarkoitus esitellä erilaisia oppisisältöjä tai didaktisia menetelmiä, joilla tutkimustietoa kauneuden kokemisesta ja tekemisestä voisi viedä käytännön opetustyöhön. Se on jokaisen opettajan itse suunniteltava ja apu siihen löytyy paremmin muista lähteistä. En kuitenkaan malta olla tuomatta vielä esiin yhtä seikkaa, josta on tullut jo monessa muussakin yhteydessä puhuttua. Tarkoitan käsityötuntien vähäisten aikaresurssien käyttämistä vielä kaiken muun tärkeän lisäksi entistä enemmän erilaisten, käsityöhön ja kaikkeen kauneuden tekemiseen ja kokemiseen liittyvien ekskursioiden tekemiseen oppilaiden kanssa. Näyttelyt, museot, mestareiden työpajat yms. ovat erinomaisia esteettisten kykyjen kehittymispaikkoja ja -tilanteita niin oppilaille kuin opettajillekin, kunhan ne ovat hyvin suunniteltuja ja niiden anti käyntien jälkeen yhdessä arvioidaan ja analysoidaan. Toinen korvaamaton esteettisten kykyjen oppimisympäristö on oma käsityöluokka ja koko koulu. Kauneus on sielläkin yksi tärkeimmistä ”oppimateriaaleista”, ja kukapa muu siitä huolehtisi kuin käsityönopettaja.

Kauneuden kokemisen ja tekemisen opiskelu on hyvin suositeltavaa kaikille ihmisille, koska kauneuden kokemisen tunne on eräs niistä tunteista, jotka johtavat aivojen tietyillä aistialueilla ilona ja mielihyvänä koettavien neuraalisten karttojen muodostumiseen. Ne puolestaan kertovat elimistön tasapainotiloista, elämän toimintojen optimaalisesta koordinoitumisesta ja tasaisesta käynnistä. Ne ilmentävät toimintakyvyn helppoutta ja ihmisen hyvinvointia. Käsityön opiskelun yhteydessä tämä toteutuu hyvin luontevasti.

Ihmisen pyrkimystä ylläpitää omaa olemistaan ja onnellisuuttaan voidaan pitää jopa hyveen perustana. Pyrkimällä pitämään itseämme yllä autamme välttämättä myös muita samoissa pyrkimyksissä, sillä elämämme on kiinteästi sidoksissa toisten ihmisten elämään. Näin kauneuden kokemuksissa esteettinen on samalla myös eettistä.

Laitan varmuuden vuoksi oheen linkit alkuperäiseen tekstiin, jos joku haluaisi kuitenkin sitä vilkaista.

Seija Kojonkoski-Rännäli: Käsityön kaunis tulevaisuus

Seija Kojonkoski-Rännäli: Käsityön kaunis tulevaisuus, taulukot

Kuinka tehdään kaunista käsillä? Nuoren käsityönopettajan ongelma

- Kirjoittanut

Isäni kysyi minulta lukion viimeisellä luokalla ollessani, mitä haluaisin työnäni tehdä elämässäni. Minä, lapsellisen romanttinen perhetyttö, vastasin haluavani tehdä ”käsilläni jotain kaunista”. Järkevä ja käytännöllinen isäni vastasi viipymättä: ”Jaha, siis käsityönopettajaksi kannattaa sinun opiskella. Silloin voit toteuttaa tuon toiveesi ja saat samalla työn, joka sopii naiselle.”
Tässä on syy, miksi minusta tuli käsityönopettaja.

Asia näytti niin yksinkertaiselta, kun isä sen selvästi ilmaisi. Myöhemmin ymmärsin, että ei se niin yksinkertaista olekkaan, kauneuden tekemisen oppiminen ja varsinkaan sen opettaminen. Käsityötaidon taitokimpussa on niin monta kukkaa, monta erilaista taitoa opittavaksi. Jokaisen niiden kehittyminen tekijässä vaatii paljon harjoittelua ja siis myös paljon aikaa. Taidon harjoitteleminen on kärsivällisyyttä vaativa, pitkä prosessi. Kaikki käsityötaidon taitokimpun kukat eivät aina puhkea kukoistamaan, eikä niitä kaikkia ehditä kouluissa opettamaankaan. Aina ei edes tohdita kaikkiin niistä puuttua.

Minulle on syntynyt käsitys, että käsityön opetuksessa kauneuden tekemisen taito on jotenkin kovin herkkää ja henkilökohtaista aluetta. Se mielletään Luojan lahjaksi, jota joillain vain on enemmän, toisilla vähemmän, eikä sen määrään opetus auta. Toisaalta kauneus käsitteenä on ollut kovin epämääräinen. Mitä se on, ja milloin se muuttuu ei-kauneudeksi? Onko ei-kauneus rumuutta tai ikävystyttävää mitäänsanomattomuutta? Kannanotot näihin kysymyksiin ovat usein hyvin tunnepitoisia. Käsitteen vaikea määriteltävyys houkuttelee pakenemaan asiaa: sepä onkin vain mielipide tai henkilökohtainen näkemys, makuasia, josta ei voi kiistellä. Siksi siihen ei voi, ehkä ei saakaan opetuksellisesti puuttua. On annettava kaikkien kukkien kukkia.

Mutta eihän se niin ole. Entisinä aikoina, silloin kun minä käsityötä opiskelin, ja vielä pitkään silloinkin, kun sitä jo opetin, luonnehtivat tutkijat ihmistä nimityksellä homo faber, tekevä/tekninen/maailmaa rakentava ihminen. Käsityönopetus sellaisena kuin se silloin Suomessa toteutui, oli aikaansa hyvin sopiva. Opetettiin asiallisia, järkeviä, hyödyllisiä käsityötaitoja jokaisen ihmisen arjen tarpeisiin. En muista puhuneeni oppilailleni kauneudesta, mutta omien töidensä suunnitteluun yritin heitä kyllä varovasti ohjata. Olin ensimmäisen työvuoteni kansalaiskoulussa. Siellä aikaa oli paljon, ehdimme tehdä vaikka mitä. En kuitenkaan osannut käyttää aikaa juurikaan oppilaiden suunnittelua rikastuttavien virikkeiden tarjoamiseen heille. Saatikka että olisin uskaltautunut heidän kanssaan keskusteluun siitä, mikä väriyhdistelmä, sommitelma tai kokonaisuus on kauniimpi kuin joku toinen ja miksi. Oppilaatkin ottivat mieluummin vastaan heitä miellyttäviä ehdotuksia töiden suunnitteluun opettajalta, kuin ryhtyivät itse omia ehdotuksia tekemään ja perustelemaan.

Myöhemmin oppikoulussa sain oppilaita, jotka esittivät omia ideoitaan rohkeammin ja keskustelivat erilaisista visuaaliseen suunnitteluun liittyvistä ehdotuksista toisten oppilaiden ja opettajan kanssa. Homo faber oli vähitellen sopeutumassa jälkiteolliseen, postmoderniin maailmaan ja muuttumassa homo aestheticukseksi. Omaan toimintaani tuskin liittyi silloinkaan vielä tietoista pyrkimystä kauneden tekemisen opettamiseen. Tietoisuuteeni pyrki kuitenkin jo se tosiasia, että sellaista opetusta tarvittaisiin, mutta minulta puuttui siihen kompetenssia. Siinä vaiheessa lähdin uudelleen opiskelemaan. No, olihan tuohon elämänmuutokseen muitakin syitä, eikä tämä riittämättömyyden tunne ehkä ollut niistä tärkein, mutta se ohjasi kyllä opintojeni valintaa ja painotuksia.

Monta vuotta myöhemmin, monien opintojaksojen ja tutkimushankkeiden myötä kauneuden tekemisen ongelma sai mielessäni vähitellen hiukan selkeämmän muodon, ja siihen löytyi myös joitain ratkaisuehdotuksia. Muutamia muistiinpanoja niistä on kirjattuna artikkelissani Käsityön kaunis tulevaisuus vuodelta 2006. Mutta onko siitä kaikesta työstä mitään hyötyä?

Kun luen tuota tekstiäni nyt niin ymmärrän niitä moitteita, joita me tutkijat saamme ”kentältä” eli käsityönopettajilta. Tutkimusartikkeleissa ja raporteissa saavutettu tieto todellakin kätkeytyy usein monien perustelujen ja lähdeselvitysten taakse. Lisäksi se on ilmaistu tavalla, jota tutkijayhteisön ulkopulisen on vaikea ymmärtää. Tätä epäkohtaa anteeksi pyytäen yritän – luvallanne – seuraavassa selkeyttää kyseisen artikkelini sanomaa koska, rehellisesti sanoen, pidän sitä tärkeänä ja seison edelleen rohkeasti sanojeni takana. Tietenkin tässä tulee rajusti mutkia oiottua ja ilmaisua typistettyä, joten voimme joutua ojasta allikkoon. Silti otan riskin.

Olla vain

11.1.2017 - Kirjoittanut

Englantilainen tutkija Joanne Turney sanoo kirjassaan The Culture of Knitting (2009), että siinä postmodernissa ympäristössä, jossa nyt elämme, neulominen voi olla mitä vaan – taidetta, muotoilua, muotia, performanssi eli esitys tai ihan arkipäiväistä tarpeellista tekemistä – tai ei mitään. Neulomisen mahdollisuudet ovat moninaiset.

On pakko pysähtyä hetkeksi tuon ilmaisun performanssi (performance) kohdalle pohtimaan, mitä se tässä merkitsee. Kyseessähän on käsite, joka alunperin on kuulunut teatteritaiteen alueelle ja laajentunut tarkoittamaan myös tietynlaista kuvataiteen tyylijajia, esityksenkaltaisia, aikaan sidottuja teoksia. Jo pitkään käynnissä olleen työn murroksen ja muuttumisen yhteydessä laajeni tämän käsitteen käyttöalue edelleen kuvaamaan myös työsuorituksia ja työn tuloksellisuutta1 Uusi työ on epävarmaa ja epätyypillistä. Työelämässä pärjätäkseen on työn tekijän tuotava rohkeasti esiin työsuorituksensa ja saavutuksensa. Tässä ympäristössä neulominenkin voi olla uutta työtä, jonka tekijä esittelee performanssina.

Jos siis pitää paikkansa, että me suomalaiset olemme maailman johtava villasukkakansa, kuten Turun Sanomat viime kuussa kirjoitti, ja kun siis me suomalaiset tutkitusti harrastamme paljon käsitöitä (Kouhia 2016; Taitoliitto 2016), niin se tarkoittaa, että käsityö elää käytännössä tätä aikaamme paitsi perinteisenä käsityönä, myös uutena työnä juuri sillä , kuin teorioissa sanotaan työn nykysin toteutuvan. Ja selvää on, että kaikilla muillakin käsityötekniikoilla tehdyllä työllä on nuo samat mahdollisuudet. Mikä parasta, kaikkien näiden moninaisten olemistapojen lisäksi käsityö voi olla ihmiselle myös hyvää tekevää olemista vain, sitä mitä monilla meistä on nykyisin arjessamme aivan liian vähän.

4.4.2009 oli Helsingin Sanomissa kulttuurisivuilla juttu Koreografi Alpo Aaltokoskesta ja hänen tanssitaiteilijaryhmästään, jotka olivat tekemässä tanssiteosta Tärkeintä on olla. Tilanne tanssisalissa oli toimittajalle hiukan hämmentävä, sillä siellä ei juuri silloin tanssittu, siellä kaikki virkkasivat. Sekä koreografi että tanssijat tekivät virkaten tulevan esityksen puvustusta itselleen. He olivat niin innokkaita tekemään, että puvustuksen suunnittelijan Marja Uusitalon oli ollut pakko asettaa heitä ajoittain virkkauskieltoon, lahkeita ja hihoja syntyi jo yli tarpeen.

Paitsi esiintymisasujen tekemistä virkkaaminen oli taiteilijoille myös vain olemisen harjoittelemista. Aaltokosken mukaan virkatessaan ihminen toteuttaa olemistaan. ”Me ollaan vaan ja tehdään”, hän sanoo. Työelämä on muuttunut stressaavaksi pyrkimykseksi aina vain tehokkaampaan suoritukseen. Taidekin on vaarassa joutua samaan kurimukseen, vaikka se kuitenkin on saareke, jossa ihminen voisi olla vain. Aaltokoski ja hänen tanssijansa olivat kokeneet, että virkatessaan he osaavat olla vain. Silloin asiat loksahtavat mielessä paikoilleen ja uutta energiaa virtaa olemukseen.

Jatkuvan muutoksen ja suorituspaineiden rasittavuuden ovat myös yhteiskuntatutkijat panneet merkille. Sosiologi Zygmunt Bauman on nimittänyt nykyistä yhteiskunnallista tilannetta termillä liquid modernity. Sillä hän tarkoittaa, että postmodernissa kulttuurissa ihmiselle ei ehkä aseteta niin paljon kieltoja ja normeja kuin ennen. Sen sijaan hänelle tarjoutuu runsaasti erilaisia mahdollisuuksia ja ehdotuksia. Yksilöllä on tässä kulttuurissa vapaus valita, ja hänellä on myös vastuu valinnoistaan. Kun yhteiskunnan muodot jatkuvasti muuttuvat kuin sulaen ja mihinkään jähmettymättä, yksilön asema näyttää Baumanin mukaan varsin lohduttomalta. Hän ei voi enää toivoa voivansa tehdä maailmasta mukavampaa paikkaa elää, sanoo Bauman. Hän voi varjella vain hetken mukavuuttaan jollain tarjolla olevista kuluttamisen mahdollisuuksista.

Bauman on varmaan osin oikeassa, mutta hän ei näytä tuntevan käsityötä. Kun kaikki muuttuu, liikkuu ja kuluu, kun kaikki voidaan vaihtaa rahaksi ja myös käsityönä tehdään kulutettavia tuotteita, esimerkiksi muotia, alkaa tuo rajoittamaton joustavuus tuntua selkärangattomuudelta ja muutoksen vauhti alkaa ahdistaa ihmistä. Mutta samalla se luo uusia merkityksiä käsityölle, sellaisia merkityksiä, jotka ovat tärkeitä uudessa tilanteessa. Myös monet vanhat käsityön merkitykset nousevat selkeämmin esiin uudenlaisen ympäristön paineessa. Ihminen oivaltaa, että vellovassa kulttuurin virrassa käsityö on kuin pursi, johon voi istahtaa ja joka kannattaa. Se on investointia aikaan, joka tuntuu kulttuurissamme alati loppuvan kesken. Käsin tekemiseen keskittyneenä tekijä rauhoittuu ja eheytyy. Siinä syntyy kestäviä tuotteita ja teoksia, jotka aina eivät ole edes rahaksi muutettavissa. Käsityön tekijä rakentaa tekemisessään myös omaa identiteettiään, ei vaihtaakseen entistä uuteen, vaan löytääkseen varsinaisen itsensä – hitaasti, kestävästi ja taitavasti. Hän ottaa mielellään vastaan uusia haasteita turvallisissa työskentelyn olosuhteissa ja ylittää itsensä yhä uudelleen, saaden työstään suuremmoista tyydytystä. Se on kuin mielihyvää tuottavaa leikkiä. Siinä syntyy tuotteita ja teoksia. Ja siinä muokataan myös yhteiskuntaa.

Tekemisen antaminen

30.12.2016 - Kirjoittanut

Media kertoo meillä ja maailmalla, että Suomessa tehdään paljon käsitöitä. Olemme ”maailman johtava villasukkakansa” otsikoi Turun Sanomat jouluaattona vuonna 2016. Lankavalmistaja Novitan brändipäällikkö Erika Appelström sanoo, että ulkomaisilla messuilla ihastellaan suomalaisia sukkamalleja. Erityisesti sukan kantapään uudet tekotavat herättävät kiinnostusta, mutta myös ehtymattöminä ilmestyvät uudet kirjoneulemallit ihastuttavat ja ihmetyttävät maailmalla.

Asia on ihan tutkimuksinkin todistettu. Marraskuussa julkaistun Taitoliiton tutkimuksen mukaan joka neljäs 36 – 65-vuotias suomalainen tekee käsitöitä viikottain, ja 85 % heistä antaa tekemänsä lahjaksi joko läheisilleen tai hyväntekeväisyyteen. Anna Kouhia, joka väitteli niin ikään marraskuussa käsitöiden harrastamisesta sanoo, että käsityön tekemisessä onkin kyse sekä tekijän tarpeesta tehdä että hänen halustaan jakaa tekemäänsä. Tutkijan mukaan tämän päivän käsityön tekijä haluaa käyttää aikaansa ei-tehokkaasti itsensä kehittämiseen. Hän tekee elääkseen ekologisesti, hän harjoittelee uusia taitoja ottaakseen maailman haltuun. Tekemällä itse hän haluaa olla massakulttuurin ulkopuolella. Mutta suurin ja näkyvin muutos viimeisen kymmenen vuoden ajalta käsitöiden tekemisessä on kuitenkin hyväntekeväisyys- ja yhteisöllisyyskäsityöt.

Tämä uusi tieto käsityön tekemisestä saa minut hiljaiseksi. Se kertoo jotain suurta ja kaunista tapahtuvan tässä maailmassa kaiken ruman ja alhaisen keskellä. Ei se varmaankaan ole vain suomalainen ilmiö, eikä se tietenkään ilmene vain käsityön tekemisenä ja tekemisensä antamisena. Mutta juuri tässä, ihmisen ikiaikaisessa halussa tehdä omin käsin jotain kaunista ja hyödyllistä, se voi olla eturintamassa tuomassa uutta elämänlaatua ja viihtyvyyttä maailmaan, sillä siihen voi osallistua lähes jokainen. Siinä ei tarvita vaurautta eikä valtaa.

Alle kouluikäinen tyttärenpoikani oli taitellut ruutupaperista aika erikoisen näköisen esineen. Taitteet oli kiinnitetty niitein ja liimalla. Yhdestä reunasta se oli avoin, eräänlainen tasku siis. Silmät loistaen hän ojensi sen minulle lahjaksi. Kun en heti oivaltanut, mikä se oli ja mitä sillä voitaisiin tehdä, hän auliisti neuvoi, sehän on rannekellonsäilytyskotelo, johon kello pannaan yöksi lepäämään yöpöydälle.
Niin tietenkin! Oi kiitos!

Jo silloin, kun ihminen on pieni vasta, eikä hänen mieleensäkään voi tulla ostaa jotain toiselle lahjaksi, hän ymmärtää voivansa tehdä lahjan itse. Hän haluaa tehdä, opetella tekemään, ja hän haluaa jakaa tekemänsä muille. Se on enemmäkin tekemisen antamista kuin tavaran kerryttämistä. Se kertoo lähimmäiselle, että olen tässä ja haluan auttaa sinua.

29.12.2016
Seija

Sekä että

9.12.2016 - Kirjoittanut

Taiteen ja ei-taiteen eroa on usein yritetty hahmottaa seuraavalla päättelyllä: taide-esine ei ole käyttö-esine, siis käyttö-esineet eivät ole taidetta. Koska käsityönä on aina tehty paljon nimenomaan käyttö-esineitä, on käsityön tekijöiden ainaisena ongelmana ollut se, milloin käsityönä tehtyä tuotetta voi ja saa sanoa taiteeksi, ja millä foorumilla käsityötuotteita voi ja saa esitellä.

Unohda ihan rauhassa tämä ongelma. Esineen taiteena-oleminen riippuu vallan muista asioista, kuin valmistustekniikasta. Voit varmaan allekirjoittaa tämän väitteen, jos kävit nykytaiteenmuseo Kiasmassa tässä taannoin. Siellä sai ihailla suurta huoneellista katosta roikkuvia, lennokkaasti ripustettuja, mitä erilaisimpia virkattuja esineitä vanhojen patalappujen näköisistä neliöistä pitkiin, löyhästi virkattuihin ketjusilmukkanauhoihin. Taisi olla mukana myös joitain neuleita.

Ehkä näitä käsityötuotteita ei käytetä kuumien patojen nosteluun, mutta ei se mitään, ne sopivat hyvin myös taiteen tekemiseen ja voisivat olla myös käyttöesineitä.

Ja entäs se pinkki talo Keravalla, joka oli päällystetty virkatuin pitsein!

Virkkaustaiteilija Agata Oleksiak kiipeää henkilönosturiin päästäkseen viimeistelemään teostaan.

Näitä virkattuja neliöitä ja suorakaiteita taiteilija siis käyttää taiteen tekemiseen. Yhtä hyvin niitä voisi halutessaan käyttää sängynpeitteinä tai verhoina. Sekä Kiasman että Keravan näyttelyiden teokset on tehty käsityönä, ja syntyneet esineet ovat käyttöesineitä, mutta taidenäyttelyssä nämä teokset esiteltiin ja taiteilijoiksi niiden tekijöitä tituleerataan.

Olen usein pohtinut esineen taiteeksi-tulemista kirjoituksissani, viimeksi lyhyesti Taito-lehden numerossa 3/2016 otsikolla ”Rajoja luotaamassa”. Nyt en ryhdy asiasta teoretisoimaan, vaan kerron ihan omia, käsityön tekemiseen liittyviä taide-kokemuksiani viime päiviltä.

Satuin näkemään joku aika sitten netissä kuvia sisustusideoista, jotka oli toteutettu Marimekon kankaita käyttäen. Marimekon kankaissa on aina ollut monia sellaisia, jotka ovat tehneet minuun ”vaikutuksen”. Nytkin löytyi kaapista muutamia niistä (heikkouteni on ostaa nettikaupasta parhaita paloja silloin, kun on meneillään joku halvennusmyynti). Nuo kuvat ja tietoisuus kaapissa odottavista kankaista alkoivat hiljalleen kyteä mielessäni. Pian roihahtivat sisuksissani inspiraation liekit, ja sitten se olikin menoa, jota ei enää mikään pysäyttänyt. Kaikki henkiset kykyni ja fyysiset taitoni olivat hetkessä valjastetut erilaisten taiteellisten ja teknisten ongelmien ratkaisuun. Suunnittelu tapahtui enimmäkseen mielessä ja vaati myös öistäni muutamia valvottuja tunteja. Sitten syntyi kokeiluja, ensin joistain vanhoista jäännöspaloista, sitten uusista kankaista ja vahakankaista.

Tekemäni esineet eivät ole kovin omaperäisiä, koska suunnittelun lähtökohta, ne näkemäni kuvat siellä netissä, ovat näissä vahvasti läsnä. Toisaalta, niin kuin taiteen tutkija Elliot Eisner on sanonut, vain Luoja luo tyhjästä, ihmisen luova teko on aina uusi näkemys entiseen.

Ihan omaa luomista näihin tuli mukaan erityisesti siitä, että pyrkimykseni oli käyttää kankaat mahdollisimman tyystin, viimeistä suikaletta myöten. Niinpä esimerkiksi langansuunta ei ole sama kaikissa yhden kokonaisuuden osissa, vaan etu- ja takakappale ovat toinen loimen, toinen kuteen suuntaisesti leikatut. Silloin kankaan kuvio on taskussa eri suuntainen kuin taustassa. Ja kun samaa kangasta ei enää riittänyt molempiin kappaleisiin, keräsin jämä-palat kaapista löytyneen raaveliinapalan päälle eräänlaiseksi uudeksi kuvioksi, ja tein siitä taskuksi kääntyvän takakappaleen. Kaikki palat tulivat käyttöön.

Koekäytössä nämä tekeleet eivät osoittautuneen kovinkaan käytännöllisiksi. Vaikka käytin aika jytyä tukikangasta niiden lujittamiseksi, eivät ne kuitenkaan kestä kovin painavaa taakkaa taskuissaan. Eihän tekstiilistä voikaan saada raskaitten tavaroiden säilytyskalusteita. Sen sijaan pienemmille ja kevyemmille tavaroille nämä sopivat hyvin. Kyllä ne käyttöesineitä ovat. Mutta mieleeni hiipii ajatus: jos ripustaisi koko repertuaarin – niitä syntyi 15 kappaletta – puhtaalle seinälle mukavaan sommitelmaan …. siitä voisi tulla ihan kelvollinen taideteos. En käyttäisi sitä säilytyskalusteena, vaan nauttisin värien kirjosta ja kuvioiden leikistä siinä. Ehkä panisin vahakankaisisiin lokerikkoihin pienen kukkaruukun kukkineen muutamaan taskuun. Olisi varmaan hauska hämmästyttää satunnaista kävijää tällä käyttöesine-taiteella.

Oikeesti, olen kutsunut läheisiäni joulunaikaan kylään ja ajattelin nauttia tästä teoksestani silloin seuraamalla, kuinka he valitsevat siitä kokonaisuudesta mieleisiään osia joululahjaksi minulta.

Itsenäisyyspäivänä 2016

seija

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Kaksi tutkimusta taidosta

30.10.2016 - Kirjoittanut

Käsityötä ja käsillä tekemisen edellytyksiä alettiin tutkia empiirisesti 1950-luvulla Yhdysvalloissa. Tutkimus palveli aluksi ensisijaisesti teollisten tuotantoprosessien kehittämistä. Silloisen käytännön mukaisesti tätä tutkimusta tehtiin sivuuttaen kokonaan sellaiset luovan tuottamisprosessin laadulliset osat, jotka edellyttävät tunteita, kokemuksia, havaintoja ja ajattelutoimintaa, ja jotka nyt tiedetään olevan ominaisia käsin tekemiselle. Kun samoihin aikoihin myös Pohjoismaissa ja Suomessakin ryhdyttiin käsityötä tutkimaan tehtiin se hieman toisesta näkökulmasta, käsityöperinteen pohjalta, yksilöllisen tekijän ja hänen tekemiseensä vaikuttavien asioiden kannalta katsoen.

Näin muistelee oman alansa tieteellisen tutkimuksen alkuaikoja suomalaisen käsityötieteen grand old lady, Pirkko Anttila tällä viikolla ilmestyneessä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran lehdessä (Futura 3/2016, 9). Kyseisessä artikkelissaan hän kuvaa varsin seikkaperäisesti käsin tekemisen luonnetta inhimillisenä tekemisen tapana ja selvittää käsityön asemaa yhteiskunnassa historian eri vaiheissa. Esiin nousevat käsin tekemisen ja käsin tehdyn tuotteen merkitys itse tekijälle ja myös talouden, teknologian ja kestävän kehityksen kannalta katsoen.

Mielestäni erityisen mielenkiintoinen on tässä artikkelissa se jakso, jossa Anttila kertoo väitöstutkimuksestaan ja sen tärkeimmistä tuloksista. Tuo vuonna 1983 ilmestynyt opus, Työ ja työhön kasvatettavuus. Tutkimus koulun työkasvatuksen rakenteesta ja siihen liittyvistä tekijöistä, on laajuudeltaan hulppea, 451 sivua liitteineen. On ymmärrettävää, että esimerkiksi omaa työtään ajatellen oleellisten asioiden löytäminen tuosta tekstistä ei ole helppoa. Juuri siksi tämä nyt ilmestynyt artikkeli on arvokas dokumentti käsityön opettajalle.

wp_000951

Käsityön opettajina me olemme tietysti hyvin kiinnostuneita taidosta ja sen opettamisesta. Pirkko Anttila selvitti jo väitöstutkimuksessaan olennaisia asioita tästä aiheesta. Tulosten mukaan käsityötaidon olennainen selittäjä on ”yleiseksi älykkyydeksi” tulkittava selittäjäryhmä, jonka keskeinen tekijä on päättelykyky. Toinen vahva selittäjä on ”muodonantokyky”, joka koostuu mm. haptis-kineettisestä (kosketus- ja liikeaistiin perustuvasta) ja avaruudellisesta hahmotus- ja havaintokyvystä. Vasta kolmanneksi tärkeimpiä selittäjiä ovat käden motoriikkaan liittyvät tekijät.

Tässä valossa vanha sanonta ”peukalo keskellä kämmentä” johtaa harhaan käsityötaidon puutteesta puhuttaessa. Myös nimitys ”lukuaineet / harjoitusaineet” on aiheeton, sillä käsityötaidon taustalla olevat tekijät ovat samoja kuin yleisen koulumenestykseen, erityisesti matematiikan arvosanaan, vaikuttavat tekijät. Tukea saa näkemys teorian ja käytännön luontevasta yhteydestä käsin tekemisessä.

wp_000952

Ja sitten se toinen tutkimus taidosta. Olen tutustunut siihen vasta alustavasti, koska se on juuri äsken ilmestynyt väitöstutkimus. Väitöstilaisuus oli eilen, 29.10. Jyväskylän yliopistossa. Tekijä on Marjo Rissanen ja tutkimuksen nimi on Taitamisen tiede – Tietämisen taide. Taidon oppimisen arkkitehtuuri.

Työnsä alussa tutkija esittää seuraavan väitteen: Taito- ja taideaineet ovat tärkeitä, koska niiden avulla ihmisen minuus vahvistuu, aivotoiminnat ja motoriikka kehittyvät sekä oppiminen tehostuu vuorovaikutuksen ja luovan ajattelun avulla. Tutkimuksen tuloksena hän vastaa tähän väitteeseensä perustellen sen laajasti ja systemaattisesti.

Vaikka en vielä tunne tätä tutkimusta kovinkaan tarkasti, uskallan kuitenkin vihjata, että sen tuloksista näyttää löytyvän samat elementit kuin Anttilan tutkimuksenkin tuloksista. Asian voisi ehkä tiivistää sanomalla, että ihminen on näiden tutkimusten valossa kokonaisuus, jonka kaikki osa-alueet toimivat yhdessä toistensa kanssa. Ihmisen äly, luovuus, fyysinen olemus, tunne-elämä ja sosiaalisuus ovat kaikki vaikuttamassa erilaisten taitojen, myös käsityötaidon, kehittymiseen. Ja nuo kaikki puolet ihmisessä niin ikään itse kehittyvät erilaisia taitoja harjoiteltaessa.
Että sellainen kasvatuksen väline meillä taidon opettajilla on käsissämme.